Artikkelit

Länsimaisen musiikin estetiikka löytää muotonsa 12 nimetyn sävelen puitteissa. Laaja glissando tai nopea liuku suunnasta tahi toisesta johonkin näistä ei sanottavammin laajenna sävelavaruutta, joka vaikuttaa sellaisenaan varsin suppealta. Silti nuo 12 säveltä eivät useinkaan mahdu keskenään leikkimään sulavasti samaan aikaan vaan niiden joukosta on valikoitava jokin soveltuva otos ilmaisun kieleksi. Niinpä kahdeksan säveltä riittää perussävellajiksi, tai viisi pentatonista asteikkoa varten

Tämän  numeron toimittivat:

Petri Alanko
Kari Antila
Marjut Kemiläinen
Pauli Komonen
Juha Luomala
Matti Rinne
Tommi Saarela
Reima Saarinen
Antti Suonio
Timo Östman

Ulkoasu: DDM Group

Kun on tullut ensin tartuttua johonkin instrumenttiin ja sitten vieläpä sairastuttu kokemuksen voimasta siinä määrin, että mielikuvamaailman uduissa alkaa häilyä uusi soittamiseen ja soittimeen liittyvä minäkuvan hahmotelma, on edessä neljän askeleen polku.

Kun pikku Matin autosta oli kumi puhjennut, niin purukumilla se paikattiin kätevästi. Vaan onko purukumi aidosti hyvä ja suositeltava konsti renkaiden paikkaukseen, vai oliko se vain näppärä niksi jolla selvittiin yli akuutista pulmasta silloin, kun ei ollut aineksia muunlaiseen ratkaisuun? Sopiiko sana "hyvä" lainkaan kuvaamaan purukumin onnistunutta käyttöä tilanteessa?

Kaikki lähtee jutuista. Ensin on supertilutus, ässäfilli, mahtiriffi, tai aivan tajuton tuplabassaritykitys. Sen soittaa esikuva Vaikutuksen Tekevällä Levyllä, ja se on ilman muuta kopioitava ja opeteltava. Vähän ajan kuluttua se on survottava bänditreeneissä jokaiseen vähänkään sopivalta vaikuttavaan väliin. Kunnes mielenkiinto kohdistuu seuraavaan hätkähdyttävän makeaan juttuun, joka on kopioitava, opeteltava ja niin edelleen.

Kevyesti voi ottaa mitä vain, ainakin jonkun aikaa. Voi ostaa vaikka jalkapallon ja passelit tossut ja mennä kentälle ihan vaan kevyesti potkiskelemaan. Yleensä kait maalien lähettyville ja tuota pikaa jo niitä kohden – kuka sitä nyt keskikentällä pomputtelisi, kun voi häkkiä heiluttaa?

Edellisessä numerossa pohjustin aihetta arvelemalla, että itselleen ominaisen musiikillisen mukavuusalueen perusta paalutetaan jo varhaisessa vaiheessa elämää ja sen jälkeen miellyttäviksi koettava uusi musiikki noudattaa pitkälti juuri sitä tunnusmerkistöä joka paalutetulle alueelle aikanaan on mahtunut. Nyt laajennan teoretisointia hieman…

Lähtöruutuna on ajatuskehitelmä, jota olen pyöritellyt mielessäni joutohetkien ratoksi.
Tämänhetkinen johtopäätös on sellainen, että jokaisen musiikintekijän – jopa äärimmäisen avarakatseisten sellaisten – elämässä on jossakin vaiheessa aivan erityinen herkkyyskausi, jonka aikana kyseinen henkilö omaksuu käsityksiinsä jotakin hyvin pysyvää ja keskeistä musiikin estetiikasta.

Siinä oli jotain mystistä. Kaikki oli ihan hyvin. En ymmärrä, mitä tapahtui. Kannattaa varoa sitä laitetta. Itse en olisi lähtenyt kyllä sen laitteen kanssa keikalle. Se on aina tämmöistä, kun on tietokone.

Neljässä viikossa kolme eri kaiutinvalmistajan seminaaria. Aikamoinen rupeama. Kaikissa pääsisältönä oli, kuinka heidän kaiuttimiaan tulee käyttää oikein. Isoja eroja ei kaiutinvalmistajien ohjeissa ollut. Valmistajakohtaiset tähystysohjelmat ja muut avustavat sovellukset poikkeavat tietenkin toisistaan hieman.

Sama on turvallista. Sama on helppoa ja riskitöntä. Ainakin näennäisesti riskitöntä. Mutta sama saattaa myös muutua kuluneeksi ja viimeistään siinä vaiheessa se on myös tylsää. Ja tylsää ei jaksa kukaan. Se on niin 2007!

Äänitettä voi kuunnella monelta eri suunnalta lähestyen. Huomion pääpaino voi kohdistua aivan yhtä hyvin laulajan äänen persoonallisuuteen kuin lauletun tekstin sanoihin, kompin imuun tai massiiviseen orkestrointiin.

Yhteinen vihollinen yhdistää tunnetusti paremmin kuin mikään. Se saattaa yhdistää jopa täysin vastakkaisissa leireissä omia etujaan ajavat tahot, jos oikein somasti käy. Niinpä tekijänoikeuksien heikentämiseen tähtääviä kannanottoja ovat viime aikoina rinta rinnan esittäneet niin kuluttajan rahoja tavoitteleva teollisuus kuin kuluttajan etuja ajavana kansalaisliikkeenä itseään markkinoiva järjestökin.

Lehtiä lukeva kansa lienee jo herännyt huomaamaan, että tarkoin varjeltu ja huolella vaalittu perinnepuutarha on uhattuna. Jalon klassisen säveltaiteen kukoistusta rapauttaa kevyeksi musiikiksi kutsutun inhan rikkaruohon villiintynyt kasvu. Paljoa ei ehkä enää ole tehtävissä, mutta uljaat ritarit ovat päättäneet taistella katkeraan loppuun asti. Sanan säilällä ymmärtämättömiä huitoen ja armoa tuntematta.

Musiikilla, kuten kaiketi kaikella taiteella, on varmasti myös jokin itseisarvollinen muotonsa. Sellainen, jossa hengentuote itsessään on arvokas riippumatta siitä voiko sitä ostaa tai myydä, tai onko se muutoin taloudellisesti tai muulla tavoin hyödynnettävissä. Taidetta sellaisenaaan, kaikessa jaloudessaan ja kiistämättömänä.

Kun pikkupoikana kohtasin jossain kiinalaisen leikkiauton, oli jostain päästävä heti kurkistamaan sen peltien sisäpuolelle. Usein sieltä pilkotti jonkun länsimaisen kahvipurkin tai muun peltirasian painatus ja meitä nauratti kovasti: ”Ei niillä ole siellä edes varaa neitseellisen pellin käyttöön leluissa!”

Vanha ja usein toisteltu lause toteaa, että ”Miksaus lähtee sovituksesta”. 
No hyvä, selkeätä kuin mikä – miksaus lähtee sovituksesta. Vaan kun tämän näennäisen yksinkertaisen lausuman voi kumminkin heti alkuunsa tulkita kahdella erilaisella tavalla.

Musiikin lailliselta verkkomyynniltä odotetaan suuria. Sen pitäisi pelastaa ääniteteollisuus ja palvella kuluttajaa ennenkuulumattoman joustavasti, ja kuten muodikkaasti sanotaan: asiakaslähtöisesti. Kuluttaja voi ostaa biisin sieltä, toisen täältä – ja vain sen, mihin sattuu viehättymään.

Näköaisti on vallitseva, kun sitä verrataan kuuloon. Näin kuulin asiantuntijan sanovan radiossa, josta siis sentään vielä silloin tällöin tulee ihan toimitettua asiaohjelmaakin kaiken jonnii joutavan hölötyksen ja kahvipöytäkeskustelun tasoisen mielipiteiden keruun lomassa.

Oma persoonallinen ja jäljittelemätön käsiala tekee soittajasta Soittajan. Hendrixillä oli käsialansa, Stevie Ray Vaughanilla oli omansa ja niin Joe Satrianilla kuin Carlos Santanallakin on ilmiselvästi sellainen – omintakeinen tapa ottaa äänet soittimesta. Kyse on yhtä paljon sävelten sävystä kuin sävelikön koostumuksesta, yhtä lailla kiinni sävelten ajoituksesta kuin niiden painotuksista.