| |
Teksti: Tommi Saarela Native
Instruments FM7 -
Yamahan DX7 on kaikkien aikojen suosituimpia syntikoita, vaikkakin ainutlaatuisen FM-synteesiin perustuvan hittisoundin ryöstöviljely johti lopulta siihen, että "dee-äks-seiskasta" tuli kirosana, synonyymi 1980-luvun pimpelipom-meiningille. Native Instruments FM7 -softasyna aikoo palauttaa klassikon loatun maineen.
FM7-softauutuus kopioi ohessa myös Yamahan legendaarisen kosketinsoittimen seuraajien ja rinnakkaismallien (kuten DX7II, DX21 ja TX-sarja) toimintoja ja ominaisuuksia. Silkan imitoinnin lisäksi voi odottaa FM7:n osaavan paljon muutakin, onhan aikaa DX:ien päivistä vierähtänyt parikymmentä vuotta. NI:n insinöörit ovat käyttäneet nykytekniikan keinoja laajentaessaan FM-synteesiä muun muassa analogityyppisellä lämmityksellä, säröllä ja filtteröintimahdollisuuksilla. Lisäksi ohjelmassa on stereoefektiosio. Kevyt lämmitysmahdollisuus ja efektointi onkin kiltisti tehty NI:n pojilta, sillä originaalin DX-sähköpianon paljas, diskanttinen kilinä taitaa vieläkin puistattaa monia kehäkettuja. FM7-softaa kokeiltiin Macintoshissa, mutta se toimii myös PC:ssä, ja soi omin päin tai jonkin isäntäohjelman lisukkeenakin. Ajureita löytyy joka lähtöön: VST 2.0, DirectConnect, MAS, DXi, ASIO ja niin edelleen. Käytännössä yhteensopivuuden pitäisi olla siis kohtuullisen saumaton esimerkiksi Cubasen, Logicin, Digital Performerin tai Pro Toolsin kanssa, kuin myös useimpien varteenotettavien äänikorttien kumppanina. Nykypäivän gigahertsiluokan tietokoneella on lupa odottaa yli 32-äänistä polyfoniaa, jopa silloin kun puskurimuistin asetukset ovat tasolla, jossa latenssi ei aiheuta korvinkuultavia ongelmia. Kasaria kehiin Nostalgiatrippinä FM7:n koesoitto on verraton kokemus, sillä mukana ovat Yamahan alkuperäiset vuosikertapresetit lähes yksi yhteen -pohjalta: löytyy sähköpianoa, klavinettia ja tappiin kvantisoitujen 1980-luvun pophittien napakkaa bassoa. Monofoniset leadit ovat alkuperäisiä ärhäkämpiä, niille särö tekee tosi gutaa. Jäljittelemättömiin FM-mattosoundeihin asennetut delay-efektit tuovat mukavaa syvyyttä. Tuttua kamaa on myös lämmin FM-brassi, joka ei toki ole koskaan muistuttanutkaan puhallinsektiota, mutta on silti itsenäiseen olemassaoloonsa oikeutettu. Ja tietysti sokerina pohjalla kilkuttaa se DX-sähköpiano - aikanaan harvinaisen huonosti toteutettu Rhodes-jäljitelmä, josta siitä huolimatta muodostui legendaarinen soundi itsessään.
Oheinen ote on lainaus Tommi Saarelan kirjoittamasta
testiartikkelista, joka on kokonaisuudessaan luettavissa Riffin numerossa
3/2002.
|
Hammond
B-kolmosta ja muita urkulegendoja mallintavasta B4-softaperillisestä
tunnetut Native Instrumentsin gurut ovat taas tarttuneet härkää siekailematta
sarvista. Tietokoneajan ensimmäisen täysimittaisesti FM-synteesiä hyödyntävän
softasynan roolimallina on kaikkien taajuusmodulaatiosyntikoiden äiti
Yamaha DX7.