Kevyttä meininkiä
Kevyesti voi ottaa mitä vain, ainakin jonkun aikaa.
Voi ostaa vaikka jalkapallon ja passelit tossut ja mennä kentälle
ihan vaan kevyesti potkiskelemaan. Yleensä kait maalien lähettyville
ja tuota pikaa jo niitä kohden – kuka sitä nyt keskikentällä
pomputtelisi, kun voi häkkiä heiluttaa? Väki lisääntyy,
saadaan aikaan peliä, tehdään läjäpäin
maaleja ja jotkut osoittautuvat toisia etevämmiksi. Omiin päästetyt
harmittavat, vastapäätyyn tehdyt riemastuttavat, etevyyttä
ryhdytään jalostamaan. Pidetäänkin treenejä
ja aivan pian sommitellaan jo taktisia kuvioita. Potkupallosta kehittyy
jalkapalloa, potkiskelijat jäävät syrjemmälle
ja tosipelaajat miehittävät kentän. Kunnes jossain
ihan muualla, tai kenties naapurikentällä joku haluaa pelailla
omin päin, juoksennella pallon kanssa ja potkaista sen jonnekin
juoksun päätteeksi. Ja saa mukaansa muutaman muun, kunnes
sitten pannaankin pystyyn peli ja aletaan mättää maaleja...
Kaiken minkä voi ottaa kevyesti voi ottaa myös
vakavasti. Aika monen ihmisolennon riesana kun on sellainen ominaisuus,
että mieli pyrkii toisinaan uuteen eikä tyydy saavutettuun.
Ja tässä suhteessa soittaminen ei lopultakaan poikkea niin
kovin olennaisesti jalkapallosta – kummassakin taito karttuu
tehdessä ja mielekkäiksi koetuilla tavoitteilla on taipumusta
muuttua yhä haastavammiksi.
Asioilla on merkityksiä, joita osaamme tai haluamme niille antaa.
Ja siksi ajatus toimii myös nurinniskoin käännettynä:
kaiken minkä voi ottaa vakavasti voi ottaa myös kevyesti,
jos niin päätetään ja hyvältä tuntuu.
Virtuoosimaiselle pallotaituruudelle voi viitata kintaalla jos lystii,
vaan eipä suoraviivainen ryske puhuttele sekään kaikkia.
Älypeli vastaan primitiivinen voimatoiminta, muodollinen rakennelma
versus vapaamuotoinen, suunnitellen taikka vaiston varassa, säveltäen
vaiko improvisoiden?
Jalkapalloa pelataan eri sarjatasoilla. Musiikkia taas voi jaotella
kaikenlaisin nimikkein: kansanmusiikki, konserttimusiikki, tanssimusiikki,
klassinen, operetti, ooppera, pop, jazz... Nimikkeet toimivat apuna,
kun on tarpeen luokitella, mutta luokittelussa tulee pulma siinä
kohden jossa nimike sisältää jonkin arvovarauksen.
Akselilla kevyt/vakava mennään jo metsään, holttia
rallaa. Juuri sen vuoksi, että vähän jokaisen nimikkeen
alta löytyy kummankinlaista tekemistä, kevyttä ja vakavaa.
Onnellista olisi, jos kevyesti tehtäisiin kevyen ystäville
ja vakavamielisimmin sellaista kaipaaville. Mutta sotku vain sakenee,
kun myös sivummalta aletaan antaa tekemisille merkityksiä.
Jos fudismatsi noin ylisummaan on kelpo syy könytä kaveriporukalla
katsomoon syömään hodareita, niin ei ole paljoakaan
väliä kuka tekee maaleja ja millaisia, kunhan joku antaa
silloin tällöin selkeitä syitä viuhtoa aaltoja,
messuta heimolauluja, nousta seisomaan ja mylviä alfana.
Pikaleikkaus musiikin maailmaan – sitaatti Juha
Itkosen kirjasta "Anna minun rakastaa enemmän":
"Hartwall Areena, onko maailmassa mitään irvokkaampaa
kuin nähdä sankarinsa esiintyvän Hartwall Areenalla?
Kaljaa muovituopeista jokerilippujen katveessa, kellon soidessa kiltisti
kuppituolille kitumaan. Takakaarteessa musiikki on liian hiljaa, jakkupukunaiset
takana juttelevat päiväkodeista ja keittiöremonteista,
ylhäällä aitioissa markkinointipäälliköt
syövät katkarapusalaattia ja juovat kuivaa valkoviintä.
80 prosentia yleisöstä odottaa yhtä ainoaa kappaletta,
eläköön se tulee, tunnelma piristyy kuin vanhainkodissa
sävellahjan aikaan: sihteeriköt nousevat seisomaan, pistävät
tanssiksi, kaulailevat toisiaan, ei ihminen mitenkään, mitenkään,
mitenkään voi osallistua tällaiseen, ja siksi sitten
vain istuu ja tuijottaa, tuijottaa niiden vieraiden naisten piukkoihin
housuihin pakattuja takamuksia eikä enää edes yritä
nähdä Dave Gahania perseiden välistä. Hiphurraa,
tätä on rock'n'roll, tätä on rock'n'roll tänään."
Kevyttä ei lopultakaan ole sen varmemmin kuin vakavaakaan,
sillä kaiken minkä voi ottaa jotenkin, voi ottaa myös
jotenkin toisella tavalla. Niinpä kaikki mikä on tarkoitettu
otettavaksi jollain tietyllä tavalla, otetaan todennäköisesti
jotenkin toisella tavalla. Ja kaikki mikä otetaan jotenkin toisella
tavalla, on pilalla. Se on, onko se?
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
Kommentoi:
